Jukka Hirvonen

Sehän oli uskomaton alku.

Se tie sinne Kiteenlahteen, se paikka missä koulu sijaitsi ja se kalustekasa sitten siinä pihalla kun Latvalan Sepon kanssa sitä pari viikkoa ennen koulun alkua ressun alta pöyhimme.

Ei huimannut vaikka aika pihalla oltiinkin ja korkealla mäellä.

En voinut kuvitellakaan kuinka ihmeellisen kaunis tie sinne johti: jos kirkolta ajoi rantatietä, laskeutui kivikirkon kohdalta alas – sykähdytti alkukesän päivä, juuri herännyt luonto, väreilevä vesi, järvi jota riitti, kun loppui niin risteyksen edestä alkoi toinen. Ja sitten ne rantaa kiertävät rannassa kiinni olevat mutkat. Ja uskomaton näky oli vielä edessä kun viimeisen mutkan jälkeen avautui harjumaisema laajoine peltoineen. Ja jos taas kirkon kohdalta jatkoi suoraan mäelle, näky oli samanmoinen.

Eihän tämä voinut olla Kiteetä, missä lienen unissani ajellut.

Oli se. Vaan ensimmäisellä reissulla en koulua löytänyt!

Tiesin poiketa seurojentalon kohdalta oikealle ja siitä soratietä ajaa horottelin kyllin, ylitin sillan joen uoman ja nousin mutkikkaan mäen päälle; pää kierteli kaarteli autoakin enemmän. Mutta ei se nähnyt kuin heräävän vihreän luonnon.

Sitten tuli koulu eteen. Oli kivikoulu. Oli väärä koulu. Oli LOUKUNVAARAN KOULU, Ylhäisen Joukon ja Pirisen Salmen koulu. Olin ajanut oman onneni ohi!

Käännyin takaisin ja pian huomasin olevani seurojentalon risteyksessä jälleen, muutamia miehiä puursi tien toisella puolella jonkin rakennuksen kimpussa, vaan kysymättä jätin. Olisihan se noloa ollut jos kertoisin olevani kylän uusi opettaja, joka on kadottanut koulunsa. Olisi mennyttä kyläläisten luotto heti kättelyssä.

Häpeillen palasin Puhokseen, mistä tänne olin opettajaksi tulossa.

Toinen reissu toisena päivänä onnistui. Koulu löytyi ja ihmetys suuri ilmestyi: miten ei noin komeaa puukoulua noin komealla kukkulalla joku voi löytää, kun avonainen peltokin edessä, eikä metsä peittämässä!

Vuosi oli 1977, kesäkuuta ja olin täällä. Perillä. Ei minulla avaimia ollut tietenkään, koska elokuussahan opettajat virallisesti astuvat virkaansa, vihitään. Kaiken maailman rakennustarvikkeita oli piha täynnä ja raaputettua maalia nurmikolla.

Elokuussa vähän hätäännyttiin, kun ressun alla ulkona samat tavarat olivat yhä ja enää pari viikkoa koulun alkuun, koulutoimenjohtaja-Seppokin jo mietti, josko koulun alkua siirrettäisiin viikolla kahdella. Ei siirretty.

Kaikki alkoi rullata: kahta alaluokkaa veti Pärnäskä, Eva-Liisa Pärnänen, ja neljää yläluokkaa yht’aikaa siinä toisessa luokkatilassa tuore koulunjohtaja, mies joka ajanoloon melkein jonglööriksi taipui kun neljää eri asiaa tunnin aikana opetti.

Eteisessä hoiti kiertävä Eeva Kuusinen englannin kielen päähän tartunnan, Nymanin Pekka erityisopettajana kävi puhelinpömpelissä, Karusellissä, ärrää ässsää harjoituttamassa ja Nikkosen Tatjana valmisti ruoan jotta jaksaisimme. Hyvää oli sapuska ja salaatitkin jo sisältävää viimeisten oppien mukaan: ei muuta kuin ruokaliina pulpetista esiin ja ruokarukoukseen jälkeen atrialle kukin omalla paikallaan einestä nauttimaan.

Mikä meidän ei ollut – passasi!

Tuli talvi ja kyläläisten innostus koulua kohtaan oli nähty. Oli Huumorihiihtojen aika, kävi käsky tai ’kuhtu’:

I KYLÄHIIHDOT  Jos Sinulla on kaksi lasta koulussa, saat kaksi minuuttia loppuajasta huojennusta, jos esiinnyt äitienpäiväjuhlissa se on minuutti pois, jos talkoilet koulun hyväksi niin taas lähtee minuutti. Ja jos olet nainen lähtee minuutti tai kaksi. Arvontapalkintoja miltei kaikille.

Eipä ollut johtajaopettaja uskoa silmiään kun hiihtopäivä koitti ja lipputangon luokse jonoon asettui kolmattakymmentä vanhempaa valmiina starttiin; lie ollut lopulta enemmän kuin oppilaita. Tuskin osanotto luvatun hernerokan ja kahvikupin takia niin runsasta oli. Se kylähenki sen teki: meillä on koulu ja sen eteen teemme kaikkemme. Se se oli. Koulutaksin kuljettaja Väkeväisen Soini, vaikka poikamies ja vähennyksiä vailla oli, tahtoi voittaa joka ikinen talvi kisat, niinpä sääntöjä piti rukata tuon tuosta ettei kiertopokaali aina olisi mennyt Soken kaappiin. Ja onneksi sitten kylään muutti Veli Levä, katsastusmies, monen lapsensa kera.

Kylä oli läsnä. Niin voi sanoa. Ei tarvinnut kuin vihjata, että mitenkä olisi jos tuon nurkan takana olevan kivikkopellon raivaisi pallopelikentäksi, niin kohta jo pani kouluneuvosto puheenjohtaja Mikko Timosen johdolla keräyslistaa kiertämään ja valtava Matikaisen maastokonehirmu tasasi pellon. (Taitaa multavalli yhä olla kentän laidalla uudella vuosituhannella, 2012?)

Tuli KOKKE-projektin aika: Koulu kylän keskuksena -projekti otti yhdeksi kohteekseen koulumme ja tarkoituksena vireyttää kylää edelleen; mukana oli puolenkymmentä läänin valitsemaa koulua Pohjois-Karjalasta. Projekti tuli ja meni, ei siitä haittaakaan ollut. Tai no omalta kohdalta vähän, jos sallitte: Syksyllä 1980 matkustin New Yorkin maratonille ja hain tieten tahtoen ja säästösyistä päivän liian lyhyttä virkavapautta. Viikon päästä takaisin tultuani kyselemään siltä toiselta opettajalta, joka nyt oli jo Kirsti Holopainen, opettajana eniten arvostamani, että kyselikö kuka minua.

• Täällä kävi perjantaina opetusneuvos Solala, koulutoimentarkastajat Virmajoki ja Paakkinen sekä koulutoimenjohtaja Latvala ja …
• Huomasivat varmaan että olin poissa?
• Huomasivat.

En jälkeenpäin kysellyt kun eivät herratkaan kyselleet retkestäni. En myöskään tehnyt lisäpäivältä virkavapausanomusta kun ei kukaan kovistellut. Näin sain yhden päivän palkan kunnalta ikään kuin palkinnoksi urheilusuorituksestani. Ja kieltämättä häpeän.

Aika kului, käsityöt olimme käyneet höyläämässä Loukunvaarassa, koska tilaa omalla koululla ei ollut ja Loukunvaaran koulu oli huutomatkan päässä, olletikin kun siellä se ope-Joke oli kovaääninen, ystävä jo opiskeluajoilta. Monet kiivaat pallopeliyhteenotot mittelimme naapurikoulujen välillä. Meille voitto oli harvoin tärkeämpi kuin ystävyys.

Opiskelu sujui yhdysluokissa hyvin: oli mahtava nähdä sitä auttamisen halua ja riemua mitä ylemmän luokan oppilaat osoittivat alemmalla olevilleen oppituntien aikana, opettajista ei ollut puutetta, vaikka itse opettaja joskus tuskailikin kun juuri oli opettamassa miten Jeesus matkustaa aasin tamman varsalla Jerusalemiin, niin yksi kysyy että onko viisi potenssin kolme yli sata? ja toinen jotta pittääkö huomenna tuuvva sukset? ja kolmas samaan syssyyn tuskailee miksei kukkaan kerro mikä on Mongolian piäkaupunki.

Keväthankien koittaessa pyyhälsimme Varsalaitumen rinteisiin monena päivänä välittämättä mitä lukujärjestyksessä luki – auringonkilo sai määrätä muutaman hankikantopäivän ohjelman. Kun taas puolestaan keskitalven pakkaspäivä vaati enemmän matematiikkaa ja äidinkieltä kuin mitä POPS määräsi.

Elimme luonnon ehdoilla myös syksyisin koulun alettua intiaanikesän yllättäessä painuimme viikoksi koulun alla virtaavalle joelle polskuttelemaan ja kaloja narraamaan hyvällä omallatunnolla. Tietäen että vuoden kierto kyllä tasoittaisi oppimistavoitteet. Yhtenä marraspäivänä saattoi kylänmies ilmestyä koulun pihaan ja kutsua katsomaan miltä juuri saalistettu susi näyttää, toisena Timoseen pyydettiin villankarstuuseen.

Elimme välillä kuin mehtäläiset, sivistyminen mielessä kuitenkin koko ajan. Emme kaivanneetkaan enempiä hienouksia: Televisio oli, sekin kylän keräämä. Piirtoheitin ilmestyi jossain vaiheessa opettajan pöydän viereen ja valkokangas taakse retkottamaan telineeseen. Puhelin oli tullut Karuselliin vuotta kahta aikaisemmin. Rainakoneen paikalle hommasimme diakoneen. Ja tietenkin nurkassa odotteli malttamattomana veivaamista spriimonistuskone. Nuuh!

Ulkovessat vetivät hyvin, sillä sen verran korkealle oli istuinpaikat rakennettu että valuma oli varmaa. Välitunnit potkimme jalkapalloa, monesti niin että pidimme lisistä, siirsimme tunnin alkua, jotta opettajakin pääsisi vielä maalinmakuun. Joulujuhlissa oli tunnelmaa, äitienpäiväkevätjuhlista puhumattakaan.

Kaiken huippu oli sitten se kun yhtenä päivänä ilmestyivät rakennusmiehet Taskiselta ja alkoivat pystyttää lisärakennusta kaikkine liikuntasaleineen, käsityötiloineen ja sisävessoineen, myös talonmieskeittäjäsiivooja oli saava oman asunnon.

Niin tapahtui, rakennus valmistui, koulu piti arvokkaan juhlatilaisuuden 22.2.1987 Havukkalanmäellä: vanhalla puolella paljastettiin sankarivainajien muistotaulu, uudisrakennus otettiin käyttöön ja Kiteenlahden koulu täytti 80 vuotta.

Oli hiljalleen tullut aika hyvästellä oppilaat ja opettajan vaihtaa maisemaa, häipyä kiemuratietä pitkin hyvin kuitenkin tietäen ettei tämän ihanammaksi maisema muutu eikä tämän läheisemmäksi työ voi kyläläisten kanssa muualla tulla.

Yksitoista vuotta olit tullut täyteen vuonna 1988 Kiteenlahdessa. Yhden niistä asuin paikan päällä Väkeväisen Soinin takkahuoneessa, muun ajan ajaa huruuttelin Hondallani naapuripitäjästä Rääkkylästä synnyinkodissani asuen. Oli aika Tiina Arjukan synnyttyä jäädä lopullisesti kotiin Tatu Oskarin ja Arjan seuraksi mitä nyt parikymmentä vuotta vielä Rasivaaran koululla siinä sivussa tuli touhuttua.

Eivät ne turhaan olleet jo sata vuotta takaperin houkutelleet opettajaa Kiteenlahden koululle ilmoituksella jossa sanottiin että luonnonihanalla paikalla.
 
Takaisin Kiteenlahden koulun sivulle