Tuomas Holopainen

Sain muutama viikko sitten kuulla että lapsuudenkotini pihamaalla kasvanut kaksihaarainen iso rauduskoivu on jouduttu kaatamaan. Vanhus oli lahoamisensa vuoksi kuulemma ollut jo vaaraksi ympäristölleen. Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin vanha kaveri, jota en ollut nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, olisi kuollut, ja aika pääni sisällä pysähtyi lyhyeksi, melankoliseksi toveksi. Se pysähtyy samalla tavoin aina kun aikamatkustan lapsuuteeni Kiteenlahden maisemiin, joissa asuin mullistavan elämysrikkaat 16 vuotta 1979 – 1995.

Ajan ei ole tarvinnut tällä kertaa kullata muistoja.

Herään sokaisevaan auringonpaisteeseen sohvalta, oven yläpuolella oleva valkoinen kello näyttää puoltapäivää (osasin numerot ja kirjaimet kuulemma jo kaksivuotiaana), olen täkkiin käärittynä uniasussani ja oven takaa kuuluu saksien kalke. Tuo turvallinen ääni kertoo minulle että Tyyne – mummo on leikkaamassa matonkuteita. Taidan viimein nousta ylös ja mennä ulos leikkimään Pikin kanssa.

Tämä on eräs elämäni varhaisimmista selkeistä muistikuvista. Olimme muuttaneet Pirttilään vuonna `79 ollessani kaksivuotias ja hoitopaikka löytyi kolmensadan metrin päästä Lampelasta, jossa asusti vanhus nimeltään Tyyne Havukainen, sittemmin tuttavallisemmin ”Tyyne – mummo”. Äidillä ja isällä oli tapana kääriä tolkuttoman aamu-uninen poikansa täkkiin ja viedä hänet suoraan unilta Lampelan sohvalle, jossa hän tuhisi tyytyväisenä puolillepäivin asti. Siksi kuulemma hyvin helppo hoidettava. Tyyne – mummo opetti minulle matonkuteiden leikkaamisen ja rullalle käärimisen jalon taidon, joka oli lempipuuhaani takapihalla kasvavaan omenapuuhun kiipeilyn jälkeen. Muistin vieläpä leikata kuteista aina terävät kulmat pois. Mummo luki Anna Kareninaa, tarjosi aina pannukahvia ja lettipullaa, ei kohteliaisuudesta purkanut sotkuisia matonkudepalleroitani silloin kun olin näkemässä, ja ymmärsi omintakeisen mieltymykseni sentin sokerikerroksella päällystettyyn voileipään. Hän oli kaunis, elämänmarinoima, pohjattoman lämmin sielu, ja minulle hyvin, hyvin rakas.

Muistan kuulaasti saksanpaimenkoira-samojedi – hybridi Pikin, tuoreen ruisleivän tuoksun, Alalammen rantakaislikot, Kalterin sillan sekä tuvan hyllyssä lojuneen Taru sormusten herrasta – trilogian, jota tyttärenpoika Jyrki luki. Ei menisi kuin viisi vuotta kun alkaisin ahmia samaista kirjasarjaa Kiteenlahden koulun lukutunnilla. Se veisi minut matkalle maailmaan johon jäisin asumaan loppuiäkseni.

Tuo aika Pirttilässä ja Lampelassa, Kiteenlahdessa ylipäänsä, on minulle arvokkaiden, lohduttavien ja inspiroivien muistojen kirstu. Onnellista ja viatonta aikaa jonka lukemattomat yksityiskohdat, tuoksut ja maut ovat syöpyneet kiinni muistoihin ja ovat täydellisen ajattomia.

Aloitin koulunkäynnin Kiteenlahden ala-asteella syksyllä 1983 äitini ja Jukka Hirvosen hoivissa, keittäjä – Tatjanan kokkauksilla evästettyinä. Meitä uusia ekaluokkalaisia oli sinä vuonna neljä, Väkeväisen Tiia, Jauhiaisen Jonna, Hakulisen Arjo ja minä. Läheisimmäksi ystäväksi muodostui ajan mittaan pari vuotta vanhempi Rouvisen Kari Piiroomäestä. Koulu oli hauskaa ja yhteisöllistä, vaikkakin varhaisessa iässä saavuttamani lukutaito aiheutti hetkellisen päähän nousun, johtaen ensimmäisellä luokalla orastavaan ylimielisyyteen ja pariin häpeälliseen nurkkakomennukseen. Kesti kotvan tajuta, että oma äiti oli myös opettaja.

Ala-aste oli kaikkinensa elämäntuoksuista aikaa. Tosin neljännellä luokalla kävin vanhempien työn perässä muutaman kuukauden Tampereella Amurin koulua, joka oli siihenastisen elämänsä maalaisrauhassa eläneelle kolkko kokemus. Maalaisia avoimesti vihaava luokkamme opettajatar kun oli sekoitus Muumilaakson Vilijonkkaa ja natsiupseeria. Pääsin onneksi kyseiseltä vankileiriltä pois poikkeusluvalla kesken lukukauden, helmikuussa 1987, ja palasin tuttuihin ja turvallisiin maisemiin Kiteenlahteen. Rakastin Pieni talo preerialla -henkistä yhteisöllisyyttä, pienen maalaiskylän omaa mikrokosmosta. Pidin kovasti Jukka -opesta, Kiteenlahden koulusta opinahjona sekä jokapäiväisestä kotipolusta metsän halki. Pidin valtavasti uintiretkistä Muholan koskelle, kalareissuista Hagertin Mannen kanssa, MacGyver – leikeistä lähimetsässä, rehunteosta Virtalassa, polkupyöräreissuista pesismatseihin, Tahvanaisten kyläkaupasta, Opottalan Martan linja-auton kokoisesta Kaiku – koirasta sekä monista kaveruussuhteista joista useimmat eivät valitettavasti ole säilyneet tähän päivään saakka. Muistot kaikista noista kuitenkin ovat pysyneet, ja tulevat aina säilymään.

Kirkkaasti on säilynyt myös muistikuva vierailusta Vänttisen Hilman ja hänen 30 kissansa luokse. Etsimme äidin kanssa tuota Hannusta ja Kertusta karanneen mummelin mökkiä Korkeakankaaseen johtavan tien varresta ja pysähdyimme kysymään neuvoa eräästä tienvarren talosta. Sisällä hellan ääressä touhusi ronski emäntä samalla kun isäntä huuteli hänelle sekavia ohjeita kossupäissään sohvan pohjalta. Asetelma oli koomisen ja pelottavan rajamailla, mutta rouva osoittautui kovin avuliaaksi ja lupasi tulla mukaan näyttämään tien. Seuratessani häntä autolle näin ettei hänellä ollut jalassaan mitään, maatuska viiletti menemään valtaisa paljas ahteri hyllyen ilman muuta rihman kiertämää kuin ympärille kietaistu rasvainen essu. Kyseinen, täydellisen lamaannuttava näkymä oli silloisen pituuteni huomioon ottaen suunnilleen nenäni tasalla. Pumpulissa eläneen kymmenvuotiaan maailmankuva järkyttyi tuona hetkenä kertaheitolla, ja sinänsä olemattomasta tapauksesta jäänyt muisto syöpyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi.

Vuonna 2006 tein haastattelua Ylen Maan mainiot -ohjelmaan, jonka kuvauksissa palasimme takaisin Pirttilän metsään, johon olimme veljeni kanssa rakentaneet havulaavun 15 vuotta aiemmin. Tuo laavu ja siellä vietetty yö on piirtynyt muistiini jopa kirkkaammin kuin tuon nimettömäksi jääneen emännän Afrikan kokoinen peräsin. En nukkunut tuona kirpeänä syysyönä hetkeäkään, pidin nuotiota yllä yhdessä koiramme Samun kanssa velipojan nukkuessa havupatjalla. Taivaankansi oli tähdistä kirkas ja ilmassa tuoksui lähestyvä ensilumi. En ole koskaan ennen sitä hetkeä, tai sen jälkeen tuntenut yhtä voimakasta kotona olemisen, kotiin kuulumisen tunnetta. Laavun raato oli edelleen siellä ja hetken ajan siinä haasteltuamme karvat nostattava nostalgian tunne valtasi mielen. On etuoikeus tuntea todella kuuluvansa johonkin.

Minulle annettiin lapsuudessani parhaat mahdolliset eväät elämää varten, niin perheeni, asuinympäristöni kuin Kiteenlahden yhteisönkin puolesta. Niistä ajoista kumpuavaa voimavaraa on mahdoton mitata millään mittareilla. Se tyynnyttää, pakahduttaa ja naurattaa tavalla, johon kukaan muu ei pääse käsiksi.
 
Takaisin Kiteenlahden koulun sivulle