Opettaja, taloustirehtööri Antti Holopaisen esitelmä 1935
Kauppias P. Kankkusen kotitila Savikko on Kiteen vanhimpia asutuspaikkoja. Jo v. 1500 se mainitaan novgorodilaisessa verokirjassa Savinin kylän nimellä ja sijaitsevan Hyypiöjärven rannalla. Paikan asema lähellä kirkonkylää ja kahden sinne johtavan tien yhtymäkohdassa on liiketoimintaankin sopiva. Ei siis ihme, jos tämän havaitsivat nekin kaksi kauppa-alaan innostunutta miestä, jotka 1860-luvulla pystyttivät puotinsa yllämainittuun paikkaan, aivan lähelle toisiaan. Mutta miten lienevätkin naapurit hämmästyneet saadessaan vierelleen kolmannen yrittäjän.
Tämä uskalikko oli nuori Lammintauksen Pekka, jossa kaupalliset taipumukset olivat heränneet jo 6-vuotiaana ja joka oli jo kotonaan pientä aittakauppaa harjoittanut. Savikolle veti nuorta miestä paitsi sen edullinen asema, myöskin se tieto, että paikka oli hänen sukunsa vanha kotitila, vaikkakin oli myöhemmin siirrytty asumaan saman tilan Lammintauksen palstalle.
V.1859 ja 1865 maakaupasta annettujen asetusten mukaan vaadittiin kauppiaaksi aikovalta eräiden pätevyysehtojen täyttämistä ennenkuin hänelle kauppalupa myönnettiin. Ensiksi oli saatava kuntakokouksen myönteinen lausunto. Niinpä luemmekin Kiteen pappilassa 8.8.1875 pidetyn kuntakokouksen pöytäkirjan toisen pykälän kohdalta: ”Pekka Kankkunen anoi saada kauppapuotija Nro. 14 Kiteen kylässä, joka yksimielisesti luvattiin”. Mutta pitipä olla kauppalupaa haettaessa muitakin todisteita hakijan kyvystä ja luotettavuudesta, kuten läänin kuvernöörin päätöksestä, jonka tähän ajan oloja kuvaavana jäljennämme, havaitaan.
Kuten jo tuli mainituksi, alkoi kauppias P. Kankkusen liikemiesura jo lapsuudenkodissa, Lammin takana ollessa. Pienillä askareilla ja säästäväisyydellä oli hankittu ensimmäinen liikepääoma. Savikolla ei ollut enää entisiä talon rakennuksia, joten kaikki oli aljettava alusta. Suorlahden Saihosta 80 markalla ostetusta talosta rakennettiin asuin- ja liikehuoneisto, joka sisälsi puodin ja asuinhuoneen, missä oli leipäuuni. Makasiiniksi kuljetettiin kotarakennus Lammintakaa. Ja niinpä joulukuun 10 päivänä, 60 vuotta takaperin nuori liikemies eli yhden elämänsä ratkaisevia hetkiä muuttaessaan Lammintakaa Savikolle. Lammintauksen Pekasta tuli Savikon Pekka ja uusi ja merkillisin vaihe satoja vuosia vanhan Savikon tilan historiassa alkoi. Mutta alkoipa myöskin liikkeen historia, joka ikäänsä, laajuuteensa ja laatuunsa nähden oli tuleva ainutlaatuiseksi Kiteellä ja varsin merkittäväksi koko elinkeinoelämässämme.
Vähän aikaisemmin manalle mennyt kiteeläinen suurliikemies Niilo Ludvig Arppe toimi nimittäin toisilla aloilla ja erilaisissa olosuhteissa.
Mutta meidän olisi seurattava, vaikka hyppäyksittäinkin, P. Kankkusen 60-vuotisen liikkeen vaiheita. Kolme vuotta asui nuori liikemies yksin ja hoiti kauppaansa. Tämä oli tietenkin hankalaa, ja kauppa oli suljettava, jos täksi tavaran ostoon. Epäkohta saatiin kuitenkin korjatuksi siten, että räätäli Aadam Venäläinen, joka oli luku- ja kirjoitustaitoinen, tuli asumaan tuohon puotikamariin ja kauppiaan poissaollessa hoiti hänen tehtävänsä, mutta muulloin tarttui taas neulaansa ja silitysrautaansa. Myöhemmin sai P. Kankkunen puolisostaan taitavan ja ahkeran kauppa-apulaisen ja voitiinkin liike hoitaa omin voimin monen vuoden aikana. Mutta liikevaihdon suuretessa oli sittemmin pidettävä säännöllisesti apulaisiakin. Kauppiaan olikin itsensä hoidettava puotitavarain osto ja lähdettävä viikkomäärin kestävälle Pietarin tai Viipurin matkalle. Pietariin päästiin Sortavalasta laivalla. Siellä myytiin voit ja linnut ja ostettiin vaate- ja sekatavaroita. Usein ostettiin tavaraa laskuun, velaksi ja maksettiin seuraavan kerran käydessä. Mitään takuita ei vaadittu. Suomalaisten liikemiesten nimi oli siihen aikaan pietarilaisten liikemiesten keskuudessa hyvässä maineessa. Samoiloffin kauppahuone oli venäläisistä liikkeistä enin käytetty. Peusa oli suomalainen liike. kirjeenvaihdossa käytettiin kummankin maan kieltä. Alkuaikoina ostettiin tavaraa Joensuustakin kauppias A. Pakariselta, J. Filipoffilta ym. Luonnostaan lankesi, että lähimmän kaupungin Sortavalan kanssa oltiin suhteissa. Grigori Siitonen, Helylän Pärssinen ym. olivat hyviä kauppaystäviä. Mutta Viipuri oli sittenkin eniten käytetty. Siirtomaatavarat ja suola oli paras ostaa sieltä. Matkalle lähdettiin useamman hevosen karavaanina, menokuormina voita, lintuja, lumppuja ja eväitä. Viimemainittuja oli varustettava sekä meno- että paluumatkaa varten ja joita jo mennessä jätettiin tuttuihin syöttöpaikkoihin tulomatkan varalle. Mikään huvimatka ei käynti Viipurissa kuormia ajaen ollut, varsinkaan kelirikon aikana, jolloin piti matkan tekoa varten ottaa mukaan sekä talvi- että kesäajoneuvot, mieli päästä kuormien kanssa eteenpäin. Suola tuotiin useimmiten laivassa Puhokseen. Jauhojen ostopaikkana oli Sortavala, johon jauhot tulivat niinikuleissa. Lotjiin ja laivoihin lastattiin aina Rybinskistä asti. Voikauppa antoi suuresti työtä. Ne oli lajiteltava ja laatikoihin pakattava tahi lämpimän aikana lyötävä kuusipuusta tehtyihin kannellisiin tiinuihin eli ”putseihin”. Mutta vielä enemmän kuin tämä sekatavarakaupan hoitaminen kysyi miehen arvioimiskykyä ja harkintaa sekä herpaantumattomia ruumiinvoimia karjakauppa, jota liikkeen alkuaikoina harjoitettiin varsin laajassa määrässä. Sortavalaan ajettiin karjoja, joissa oli 40:kin päätä. Muutenhan ei siihen aikaan lihakauppaa olisi voinut harjoittaakaan nopeiden kulkuneuvojen puuttuessa.
Suuren muutoksen Kiteen kaupallisiin oloihin toi Karjalan radan valmistuminen 1890-luvun alussa. Nyt lakkasivat tietysti nuo väsyttävät hevosmatkat, sillä olihan matka asemalle vain noin 10:s osa Viipurin matkasta. Näihin aikoihin, tarkemmin sanoen v. 1890, on taas uusi vaihe P. Kankkusen liikkeen historiassa ja voipa sanoa koko seutukunnan talouselämän historiassa, sillä Savikon meijeri aloitti toimintansa. Vuoden 1880 paikkeilla tapahtunut separaattorin keksintö rupesi nyt vaikuttamaan tämänkin seudun karjatalouteen. Seuraavina vuosina saa Savikon meijeri puolenkymmentä jäljittelijää uuden voinvalmistusmenetelmän alalla, mutta pitkäaikaisia ne eivät olleet. Alku tuntui hankalalta. Monet karjanomistajat aluksi empivät. Toiset pitivät mokomaa maidon myllyttämistä synnillisenä hommana, toiset pelkäsivät kurnaalin aiheuttavan vatsanväänteitä ja tauteja sekä ihmisille että eläimille. Kauppias P. Kankkunen pyysi meijerikonsulentin, von Wrightin, valistamaan esitelmillä karjanomistajia ja tuntuipa, että esitelmät tehosivat, sillä vähitellen uskallettiin kokeilla ja ennakkoluulot voitettiin.
Maitoa tuli meijeriin laajalta alalta. Kuljetusvaikeuksien vuoksi alkoivat kaukaisemmat kylät pyytää, että maitomylly saataisiin heidänkin kyläänsä ja niin jouduttiin kuorima-asemien perustamiseen eri puolille pitäjää. Lopulta nousi niiden luku 18:aan. Savikon omat kermakuskit hakivat määrä-päivinä kermat meijeriin. Maitotilit maksettiin kullakin kuorima-asemalla kuukausittain. Kun myöhemmin separaattorin rakenteen kehitys ja hinnat tekivät karjanomistajille mahdolliseksi oman koneen hankkimisen, lakkautettiin kuorima-asemat, ja meijeri muutettiin kermameijeriksi. Sanomattakin on selvä, että niin monen kuorima-aseman ylläpito huoneistoineen, suurine separaattoreineen, lämmitys-kattiloineen, kuljetusastioineen ja muine välineineen ja henkilökuntineen vaativat suuria kustannuksia, jotka alensivat maidon hintaa, mutta järjestelmä oli omana aikanaan ainoa mahdollinen. Ja hyvin Savikon meijeri suoriutui tehtävässään saaden jo alkuvuosinaan (1895) Itä-Karjalan maanviljelysseuran näyttelyssä II palkinnon meijerivoista.
Rinnan meijeriliikkeen kanssa oli kauppaliikettäkin pakko laajentaa. J0 kirkon rakennustyön aikaan v. 1884 avasi P. Kankkunen sivuliikkeen kirkonkylään Tuulensuuhun kaupp E. Lojanderin entiseen huoneistoon, josta se myöhemmin siirrettiin nykyiselle paikalleen. Vuosisatamme vaihteessa tahi aivan sen alkuvuosina avattiin sivumyymälät Säyneenkylään, Loukunvaaraan, Korkeakankaalle, Matkaselkään, Potoskaan ja Tohmajärven Kantosyrjaän. Maailmansodan aikana tahi ennen sitä näistä useimmat lakkautettiin, niin että jäljelle jäivät vain pääliike ja Tuulensuun myymälä.
Muutamat tuotantonumerot valaisevat meijeriliikkeen kehitystä:
Voita myytiin
v.1895 14900 kg
v.1934 58257 kg
Voin markkinoille saanti on ollut verraten helppoa. Aikaisemmin lähetettiin voi hankolaisten välitys-liikkeiden kautta ulkomaille. Nyt viime vuosina se on palvellut kotimaista kysyntää. Kauppaa koskevaa tilastoa ei ole ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.
v.1920 oli myynti 540380:-
v.1934 804460:-
V. 1917 muutettiin liike osakeyhtiöksi nimellä P. Kankkunen osakeyhtiö. Toimenpide johtui ajan olojen tuomista epäkohdista, mm. kohtuuttomasta verotuksesta. Liikkeenjohto on edelleenkin ollut sen perustajan kokeneissa käsissä. Liikepuoleen on katsottava sisältyvän vielä mylly- ja sahaliikekin, jotka aluksi olivat tarkoitetut palvelemaan kotitarvetta, mutta ajanmukaistettuina joutuneet sitten yleisempäänkin käyttöön.
Rinnan tämän liiketoiminnan ohessa on mainittava Savikon maatalouspuoli, jota on yhtä suurella huolella hoidettu ja kehitetty kuin liikettäkin. Päätilan ja sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien sivutilojen pinta-ala on yhteensä 255 ha. Siitä on viljeltyä alaa 25 ha. Viljellyn alan voimaperäistyttämiseen onkin alunalkaen kiinnitetty enemmän huolta kuin sen laajentamiseen. Jo aikaisin ryhdyttiin laajahkossa määrässä viljelemään perunaa, jolle oli hyvä menekki Sortavalaan yleisille laitoksille ja yksityisillekin. Seminaari ja yleinen sairaala olivat muunmuassa ostajia. Kiteeläinen peruna tuli täten hyvään maineeseen.
Kun meijerin perustaminen vaati karjatalouden parantamista, oli Savikolla uskaltauduttava myöskin ensimmäisinä heinäviljelykseen, vaikkapa se alussa herätti ihmettelyä ja ivaakin. Kummallinen katseltava oli myöskin Savikolle hankittu ensimmäinen niittokone, jonka työskentely oli myöhästyttää peräpitäjäläiset iltakirkosta.
Tilalla elätetään nykyisin vain parikymmentä lehmää, 3-4 hevosta sekä joutokarjaa kymmenisen päätä. Sikala taloustarvetta ja myyntiäkin varten on aina ollut, kuten meijeritalon oloihin soveltuukin. Mainitsematta ei voi jättää sitä rakennustoimintaa, jota liikkeen ja maatalouden laajentaminen on vuosikymmenien kuluessa vaatinut. Ahtaiksi kävivät pian ensimmäiset rakennukset. Oli laajennettava asuin- ja puotirakennukset, rakennettava meijeri- ja talousrakennuksia. Nykyinen päärakennus valmistui 1899. Puotirakennuskin on kolmas järjestyksessään, navettarakennus niin ikään. Meijeriä on pitänyt laajentaa ja uudestaan rakentaa useampaan otteeseen. Aluksi oli siinä työ tehtävä ihmisvoimin, sittemmin hevoskierrolla ja lopuksi tultiin höyryvoimaan. Myllyn kehitys on käynyt tuulimyllystä nykyiseen höyrymyllyyn. Kun tähän lisäämme ne kymmenet puoti- ja makasiinirakennukset sivuliikkeissä, maatalous ym. rakennukset pää- ja sivutiloilla, niin kertyypä siitä melkoinen kylä yhden miespolven aikaansaannokseksi.
P. Kankkusen liikkeen palveluksessa on tänä 60-vuotiskautena työskennellyt moniin satoihin nouseva henkilökunta, miehiä ja naisia. Kaupanhoitajista ja apulaisista on useimmiten myöhemmin kehittynyt itsenäisiä liikkeenharjoittajia, palvelijoista tullut oman kodin omistajia, joiden hoitamiseen ovat saaneet usein ensioppinsa tästä palveluspaikastaan. Erityisen maininnan ansaitsee tässä suhteessa liikkeen nykyinen osakas, kaupanhoitaja Pekka Kankkunen, joka on setäänsä uskollisesti palvellut yli 30 vuotta.
Vielä on meidän muistettava, ettei tässä kuvatun elämäntyön pääasiallisin merkitys ole siinä pääomanmuodostuksessa, jota liikkeen omistajan omaisuus edustaa, vaan on sillä laajempi kansantaloudellinen merkitys. Kauppa ja liike-elämä yleensä on tuotannon ja kulutuksen yhdysside. On sen työn tuloksista hyötyneet yksityiset, kunta ja valtiokin. Paljon enemmän takapajulla niin taloudellisesti kuin henkisestikin ovat sellaiset seudut, joissa tällaisia yrittäjiä puuttuu. Eikä ole suinkaan seutukunnalle samantekevää, minkälaisin periaattein nämä liikkeenharjoittajat toimivat. Tämän luontoinen liikeala on säälimätön seuloja. Kykenemättömät ainekset ja huonosti suunnitellut yritykset ajautuvat pian vararikkoihin tahi saavat hiljaisen hautauksen.
Arvoisat kiteeläiset! Me emme tänä päivänä juhlisi tämän vakavaraisen liikkeen 60-vuotista olemassaoloa, ellei sitä olisi aina johdettu puhtaiden liikeperiaatteiden mukaan. Sen vuoksi onkin kiitollisuutemme harras tässä muisteltua elämäntyötä ja sen tekijää kohtaan ja lämmin onnittelumme.